Ensimmäiset havainnot

Ensimmäiset Aurinkokunnan ulkopuoliset varmistetut planeetat löydettiin 1992. Aleksander Wolszczan ja Dale Frail löysivät ne tähden PSR B1257+12 ympäriltä. Se on pulsari: räjähtäneen tähden luhistunut ydin, joka lähettää radioaaltoja hyvin säännöllisin väliajoin. Planeetat vetävät pulsaria puoleensa, joten pulssit saapuvat aivan hieman liian aikaisin tai myöhään. Pulssien ajoittaminen paljasti planeetat. Kukaan ei odottanut planeettoja kuolleen tähden ympäriltä, ja pulsariplaneetat osoittautuivat harvinaisiksi.

Ensimmäinen Auringon kaltaista tähteä kiertävä planeetta löydettiin 1995. Michel Mayor ja Didier Queloz käyttivät säteisnopeutta löytääkseen planeetan 51 Pegasi b. Sen kiertorata kestää vain noin 4,23 päivää, ja sen vähimmäismassa on noin 0,47 Jupiterin massaa. Keplerin kolmas laki (katso Kiertoradat ja painovoima -laboratorio) antaa sen kiertoradan säteen: noin 0,05 AU, paljon lähempänä tähteä kuin Merkuriuksen 0,39 AU:n kiertorata, jonka kiertoaika on 88 päivää. Näin lähellä oleva kaasujättiläinen oli järkytys, koska kaikki odottivat jättiläisplaneettojen olevan kaukana, kuten omassa Aurinkokunnassamme. Mayor ja Queloz jakoivat vuoden 2019 fysiikan Nobelin (toinen puolikas myönnettiin James Peeblesille kosmologiasta).

Tällaisia planeettoja kutsutaan kuumiksi Jupitereiksi: ne ovat jättiläisiä, joiden kiertorata kestää muutaman päivän ja jotka ovat kuumentuneet vähintään 1000 K:iin. Ne on helppo löytää, mutta ne ovat harvinaisia: vain noin 1 prosentilla Auringon kaltaisista tähdistä on sellainen (arviot vaihtelevat noin puolen prosentin ja yhden prosentin välillä). Aurinkokunnassa ei ole yhtään. Yksi johtavista ajatuksista on vaeltaminen: tällainen jättiläinen voi muodostua kaukana tähdestään, missä jäätä ja kaasua on runsaasti, ja siirtyä myöhemmin sisäänpäin joko vuorovaikutuksessa kaasukiekon kanssa tai muiden kappaleiden aiheuttaman gravitaatiohäiriön seurauksena.