Veden testaaminen: pH, kovuus, kloori ja nitraatti

Testiliuska on muovitikku, jossa on pieniä tyynyjä. Jokainen tyyny sisältää kemikaalia, joka vaihtaa väriä sen mukaan, kuinka paljon vedessä on tiettyä ainetta. Kastat liuskan veteen, odotat ilmoitetun ajan ja vertaat jokaista tyynyä värikarttaan. Oikeissa juomavesilaboratorioissa käytetään tarkempia laitteita, mutta liuskat ovat sama idea pienoiskoossa, ja akvaarioharrastajat käyttävät niitä joka viikko.

pH kertoo, kuinka hapanta tai emäksistä vesi on. Mittakaava ulottuu arvosta 0 arvoon 14, ja 7 on neutraali. Se on logaritminen mittakaava: jokainen askel tarkoittaa 10-kertaista muutosta vetyionien määrässä. Vedessä, jonka pH on 6, on 10 kertaa enemmän vetyioneja kuin vedessä, jonka pH on 7, ja pH-arvossa 5 niitä on 100 kertaa enemmän. (Kemiantunnilla selitetään, miksi.) Juomavedelle WHO ei ole määrittänyt terveysperusteista pH:n raja-arvoa, mutta veden toimittajat pyrkivät yleensä noin 6,5–8,5:een, koska tämän vaihteluvälin ulkopuolella oleva vesi syövyttää putkia (ja voi siten kerätä metalleja) tai jättää saostumia ja maistuu oudolta.

Kovuus mittaa veteen liuennutta kalsiumia ja magnesiumia. Kova vesi muodostaa kalkkisaostumia vedenkeittimiin ja saippua vaahtoaa siinä huonosti. Se ei ole terveysriski. Akvaarioharrastajat jakavat kovuuden kahteen osaan: GH (yleiskovuus, kaikki kalsium ja magnesium) ja KH (karbonaattikovuus, joka puskuroi pH:ta niin, ettei se heilahtele).

Klooria lisätään vesijohtoveteen monissa maissa, jotta vesi pysyy vapaana mikrobeista matkalla hanaasi. WHO:n vapaan kloorin ohjearvo on 5 mg/L. Oikeassa vesijohtovedessä sitä on paljon vähemmän, yleensä alle 1 mg/L, ja uima-altaan haju kertoo, että veden toimittaja toimii varovaisesti eikä huolimattomasti.

Nitraattia joutuu veteen lannoitteista, lannasta ja jätevedestä. Juomavedessä suurin huoli koskee alle noin kuuden kuukauden ikäisiä vauvoja, joiden veri voi kuljettaa vähemmän happea, jos he juovat paljon nitraattia sisältävää vettä (tilaa kutsutaan joskus sinivauvasyndroomaksi). WHO:n ohjearvo on 50 mg/L nitraattia (NO₃⁻).

Yksikköansa. Nitraatti voidaan ilmoittaa kahdella tavalla. Kun ilmoitetaan nitraattina (NO₃⁻), mukaan lasketaan koko ioni. Kun ilmoitetaan nitraattityppenä (NO₃-N), mukaan lasketaan vain siinä oleva typpiatomi. Typpi muodostaa 14 ionin 62 massayksiköstä, joten NO₃-N-muodossa ilmoitettu tulos on 4,43 kertaa pienempi kuin sama vesi NO₃⁻-muodossa ilmoitettuna. Yhdysvaltojen raja-arvo on 10 mg/L typen määränä, mikä vastaa noin 44 mg/L nitraattina ilmoitettuna ja on lähellä WHO:n arvoa, joka on 50 mg/L nitraattina. Tarkista aina, missä yksikössä luku on ilmoitettu.

Ammoniakki ja nitriitti ovat eri asioita. Juomavedessä niiden pitäisi puuttua tai niitä pitäisi olla hyvin vähän, sillä ne viittaavat yleensä tuoreeseen jäteveteen tai maatilan jätteisiin. Akvaarioissa ne ovat vielä tärkeämpiä: molemmat ovat kaloille myrkyllisiä jo pieninä määrinä, joten akvaarion pitäjät pyrkivät pitämään kummankin arvon nollassa ja nitraatin alle noin 40 ppm:n (monet lajit kärsivät jo paljon ennen arvoa 80). Hanavesi on käsiteltävä kloorin ja klooramiinin poistamiseksi ennen kuin sitä lisätään akvaarioon, koska ne vahingoittavat kalojen kiduksia. Akvaariovedellä ja juomavedellä on eri tavoitteet, joten sama luku voi olla toiselle sopiva ja toiselle väärä. (Tämä on yleistä tietoa vesikemiasta, ei minkään tietyn lajin hoito-ohje.)